anatole france pingviinien saari (1908)

Anatole France Pingviinien saari – Vuonna 1908 ilmestynyt L’Île des Pingouins on niitä vanhoja kirjoja, jotka eivät haalistu koskaan, tai ainakin haalistuvat niin hitaasti, että niillä voi olla sanottavaa vielä meidän jälkeemme tuleville sukupolville.

Anatole France oli suorastaan arkkityyppinen intellektuellikirjailija 1800/1900 -vuosisatojen vaihteen Pariisissa. Hän pilkkasi taikauskoa, johon hän tietysti luki myös ja erityisesti kristinuskon, ja oli siksi huonoissa väleissä katolisen kirkon kanssa, kannatti sosialismia ja maailmanvallankumousta, ja eli boheemia elämää, josta ei puuttunut henkilökohtaista draamaa ja jännitystä.

1894-1906 Ranskaa ravisutti kuuluisa Dreyfusin juttu, jossa varhaisfasistinen ja antisemitistinen upseeristo sai väärennetyin todistein oikeuslaitoksen tuomitsemaan juutalaisen upseerin Alfred Dreyfusin Pirunsaarille syytettynä valtiopetoksesta. Anatole France liittyi monien johtavien yliopistomiesten, kulttuurihenkilöiden ja poliitikkojen (Émile Zola, Sarah Bernhardt, Charles Péguy, Henri Poincaré, Georges Clemenceau…) rintamaan, joka lopulta onnistui paljastamaan petoksen ja korruptoituneen oikeuslaitoksen väärinkäytökset ja vapauttamaan Dreyfusin.

Dreyfusin juttu on itse asiassa Pingviinien saaren ydinkertomuksia (Dreyfus on Francen kirjassa Pyrot), ja vaikka se esitetäänkin kirjan fiktiivisessä universumissa muutetuin nimin, ei kenellekään aikalaisista ollut epäselvää, mistä tarina kertoi.

Pingviinien saari on eurooppalaisuuden fiktiivinen historiikki, joka alkaa myyttisistä ajoista ja päättyy dystooppiseen lähitulevaisuuteen, jossa Francen vihaamat yhteiskunnalliset ja teknologiset trendit ovat toteutuneet. Francen kaukonäköisyydestä kertoo, että nyt 2020 -luvulla alkaa olla ilmeistä, että me todella olemme matkalla sinne, vaikka se kehitys asiayhteyksiä vankalla rutiinilla katkovassa ja suurille kuvioille puolisokeassa julkisessa mediassa näkyykin lähinnä vain ilmastonmuutoksen taivasteluna. Aivan niin kuin Francen Pingviinien saarella, pään pistäminen pensaaseen on valitettavasti yhä yksi ihmiskunnan suosikkiurheilulajeista. Siksikin Pingviinien saari on ajankohtainen edelleen, tai pitäisikö sanoa taas. Välillä oli muutamia vuosikymmeniä, jolloin optimismiin näytti olevan hieman enemmän aihetta.

Tietämättömyys rajoittaa näkökykyä. Denialismi on päivän sana. Se on ollut sitä aina. Kaikki se raadollisuus, josta Anatole Francen kuvaama Pingviinien saari on kärsinyt koko historiansa ajan, on läsnä yhä: ahneus, vallanhimo, tietämättömyys, tyhmyys, massa-ajattelu, taipumus itsepetokseen, halu nähdä johtajat erehtymättöminä ja muita parempina ihmisinä ja siksi palvoa heitä, ennakkoluuloisuus ja piilevä tai avoin rasismi.

Kirjan alussa pyhä mies, katolinen munkki isä Mael vahingossa kastaa saarellisen pingviinejä kristinuskoon, kun hän huononäköisyyttään luulee niitä viattomiksi ja vähäpuheisiksi alkuasukkaiksi. Taivaassa seuraa ankara teologinen kiista, jonka lopuksi isä Maelin antama kaste kuitenkin hyväksytään. Enempien teologisten ongelmien välttämiseksi pingviineistä tehdään ihmisiä, ja loppu kirjasta onkin sitten tämän kansan historian kuvausta myyttien ajasta nykypäivään.

Kuvaus ei kokonaisuudessaan liity suoraan mihinkään tiettyyn Euroopan kansaan, mutta siinä voi nähdä viitteitä varsinkin Ranskan, Englannin ja Saksan historiaan. Historiallisten viitteiden tunnistaminen kirjasta on aina viihdyttävää, mutta ei tässä tapauksessa välttämätöntä, sillä kirjan kantavana teemana on Francen satiirinen ja suorastaan pilkallinen kuvaus minkä tahansa ihmisyhteiskunnan juhlallisen ja usein tekohurskaan julkisivun takana vaikuttavista paljon raadollisemmista motiiveista

Kirjan vaikuttavimpia lukuja on juuri Dreyfusin juttua kuvaava jakso, joka surrealistisessa uskomattomuudessaan tuo mieleen varsinkin Franz Kafkan, joka kirjailijana ui Francen kanssa samassa kulttuurisessa virrassa, joskin sen vielä hieman anarkistisemmassa haarassa. Kafka ja France olivat varmasti tietoisia toisistaan, mutta en ole nähnyt missään mainintaa, että he olisivat varsinaisesti tunteneet toisensa.

France sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1921 “gallialaisen hengen todellisena ilmentäjänä”. Itse hän joskus sanoi, että hänen elämänsä aikana saamistaan kunnianosoituksista suurin oli kuitenkin se, kun katolinen kirkko 1922 julisti koko hänen tuotantonsa kerettiläiseksi ja listasi sen kirkon kiellettyjen kirjojen kuuluisaan luetteloon Index Librorum Prohibitorum. Vaikka Index vuonna 1966 pudotettiinkin pois kirkon oppia selventävien virallisten julkaisujen ja siis kanonisen lain piiristä, uskonopin kongregaatio lausui samalla, että se on edelleen moraalisesti sitova. Itse näkisin jo sen hyvänä syynä kirjaan tutustumiseksi. Se on myös todiste Francen yhä kestävästä arvosta ihmisen vapauksien puolustajana ja valon näyttäjänä, kenellä on halua nähdä se. END

Miten seuraan helpoimmin tätä blogia ?

Helpoin tapa seurata tämän blogin päivityksiä on kenties käydä painamassa seuraa-nappia blogin fb-sivulla, jolloin saat tiedon päivityksistä omaan fb-syötteeseesi: klikkaa tätä: FB Hypnozoneblogi!

Jos haluat saada tämän saitin postauksista RSS-syötteen, kätevintä voi olla käyttää jotain RSS-lukijaohjelmaa. Hyvä ilmainen on esimerkiksi Feedreader . Sen saa osoitteesta https://feedreader.com/

Saadaksesi tästä blogista 15 uusinta postausta aiheesta riippumatta, kopioi RSS-lukijaasi URL

https://hypnozone.org/feed/

Jos haluat tilata vain osan postauksista, kopioi RSS-lukijaasi joku tai jotkut seuraavista URL-osoitteista:

hypnozone-blogi (Erkki Kauhanen) https://hypnozone.org/category/hypnozone/feed/

vierailijoiden blogiesittelyt https://hypnozone.org/category/guestblogs/feed/

kirjailija kertoo omastaan https://hypnozone.org/category/omat/feed/

( lukuvinkki vanhat kirjat hypnozoneblogi )

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *