– Kirja kestää toisenkin lukukerran ja jättää muistijäljen. Aika rohkean tyylin kyllä olet valinnut, kuuluu tiivistettynä yksi ensimmäisistä esikoisromaanini lukijapalautteista, tutulta ihmiseltä.

Niin. Ei sitä rohkeutta sillä tavalla itse ajatellut, kun kirjoitti. Teksti valitsi tyylinsä. Kokeneet kirjailijat tapaavat kertoa kurinalaisesta työskentelystä, jossa inspiraation sijasta tiukka päivärutiini istuttaa kirjailijan tietokoneelleen aamutuimaan tietyksi määräksi tunteja ja tuottaa tietyn määrän laadukkaita sivuja. Moni kertoo haastatteluissa halunneensa ”tutkia” jotakin tärkeätä ilmiötä. Tapa on kunnioitettava ja epäilemättä oikea, ja siihen suuntaan kaiketi toimin itsekin ammatillisen kirjoittajan roolissani. Esikoisromaanin kirjoittaminen näin kypsässä keski-iässä, keskellä erinäisiä haastavia elämäntilanteita ja kokopäivätyötä, oli kuitenkin pikemminkin pakonomaista: flirttailua mielipuolisuuden kanssa.

Minä otin, mitä annettiin.

Lehtiö yöpöydällä niitä hetkiä varten, kun uni on juuri nujertamaisillaan psyykkisen itsesäätelyn mekanismit ja jokin henkilöhahmojen dialogi pyrkii mielen valkokankaille. Puhelin, johon voi sanella lauseita ja kielikuvia kesken lenkin tai automatkan, kun poliisia ei näy. Työpäivän hetket, jolloin on pakko keskeyttää mitä ikinä olikaan tekemässä ja avata tiedosto nimellä ”Oma”. Teksti, joka tempoo ja ryöppyää. Särkevä selkä, tenniskyynärpää ja iltakausien tietokoneella istumisen turvottamat jalat.

– Kukaan ei ala kirjoittaa [esikoistaan] sillä tavalla, että päättää, että nytpäs kirjoitan kirjan, lausui romaanini taustavaikuttaja, kirjailija Annukka Järvi. – Kaikki alkaa siitä, kun sisäinen paine käy liian voimakkaaksi.

Huomaan myös, että omissa ajatuksissani en ole kertaakaan kutsunut tarinan, dialogien ja hahmojen kehittelyä ”keksimiseksi” tai ”luomiseksi”. Kun kirjoitin, minä pikemminkin muistin.

Entä se lukijan mainitsema tyylin rohkeus? Kun ensimmäisen kerran olin naputtelemassa näytölle ronskia ilmaisua niin kuin se on, käsi valehtelematta empi. Kun kynnys oli ylitetty, kirjoitin häpeämättömästi.

Huumaavaa, kohottavaa – ja myös äärimmäisen kuluttavaa.

* * *

Esikoisromaanini Rakkaudesta lajiin ilmestyi Kustannus Aarnin julkaisemana hetki sitten. Olen siis siinä tilanteessa, jossa noviisin kiihkolla seuraan, miten hengentuotteeni matkaa kirjastoihin – tuskallisen hitaasti – sekä kirjakauppoihin. Tarkalleen ottaen verkkokirjakauppoihin, pienten kustantajien tuotoksethan eivät kivijalkaliikkeiden hyllyillä juhli. Odottelen jännittyneenä lukijapalautteita ja arvioita.

Tirskahdan epäuskoisena, kun verkkokaupassa kirjaani ilmaantuu määritelmä ”eroottista kirjallisuutta”.

Sydän sykähtää, kun Helmet-järjestelmään kirjani kohdalle ilmestyy pitkä kattava luettelo asiasanoja, jota ei olisi voinut laatia, jos ei olisi todellakin lukenut kirjaa.

Ovelaa on, että on mahdollista olla väitellyt kirjallisuudentutkija (Joensuu, 2009) ja intohimoinen kirjojen ystävä ja silti varsin tietämätön siitä, miten kotimaiset kirjamarkkinat ja kirjallisuustalous ylipäätään toimivat. Minä olen ollut. Kirjablogien maailma on toki ollut jokseenkin tuttu, mutta nyt hämmästelen läpeensä kilpailtua huomiotaloutta ja Instagramia, jossa kirjat ovat kuin korut tai sisustustaulut.

* * *

Aloin kirjoittaa Rakkaudesta lajiin -käsikirjoitusta tarkalleen 24.10.2019. Tämä on samalla totta ja vale, koska aiempi versio samaisesta käsikirjoituksesta minulla oli yli neljännesvuosisadan takaa, edelliseltä vuosituhannelta. Kokemukseni tekstin ”muistamisesta”toki liittyy tähän, mutta on, noh, metafyysisempi. Niin tai näin – parikymppisenä minulla oli koossa esikoista 150 liuskaa, puolet siitä, mikä nyttemmin lähti taittoon ja painoon. Kansilehdellä seisoi eri nimi, mutta huimaa, kun ajattelee, että Henry oli jo silloin Henry, perustarina koossa, romaanin vihoviimeinen virke valmis. Toisella keskushenkilöllä, Rasmuksella, oli eri etunimi mutta sama olomuoto ja psyyke.

Kieltämättä on tullut kysyttyä itseltään, mihin vuodet ovat siinä välissä kuluneet.

Realismia on hyväksyä se, että varhaisen version kirjoitti ihminen, joka ei ollut nähnyt sitäkään vähää, mitä olen nähnyt nyt. Elämä tuli väliin, ja se on hyvä. Ensimmäinen käsikirjoitus oli sanalla sanoen alkeellinen. Jossain välissä taisin polttaa sen. Uusintaotossa vuosina 2020–2022 Annukka Järvi loi uskoa ja auttoi karsimaan sivuversoja, niitä, jotka imevät ytimestä voimaa. Aarnin Pasi Luhtaniemen luotsaamana tekstistä kasvoi enemmän Henryn kuin Rasmuksen tarina. Tyylikin talttui kustannustoimittajan käsittelyssä sen verran, ettei se enää – uskoakseni – niin hypi silmille.

Itse luen innolla kaikenlaista korkeasta matalaan, kaanonista ”punk-kirjallisuuteen”, mutta totta kai rajuus rajuuden vuoksi puuduttaa. Rakkaudesta lajiin on silti yhä suorasukainen. Tyyli ja tarina ovat yhtä. Lukija on suvereeni valtias ja päättää, miten ottaa vastaan ja tulkitsee, mikä puhuttelee ja miellyttää. Itse ajattelen monessa kohdassa kirjoittaneeni ennen kaikkea farssia.

* * *

Kaiketi Rakkaudesta lajiin asettuu ennen kaikkea jatkumoon nykykirjallisuuden tarinoita, jotka kertovat omaksi itsekseen tulemisesta. Miksi tämä tarina? Kuten olen kuvannut, tarina valitsi minut pikemminkin kuin toisinpäin. Toisaalta on yhtä totta, että olen aina ollut johdonmukaisen kiinnostunut identiteeteistä asiana, josta joudumme neuvottelemaan niin itsemme kuin toisten kanssa. Sosiaalisista odotuksista ja tukaluudesta, jota ne voivat aiheuttaa. Uskon lujasti siihen, että kirjallisuus ja muut kulttuurintuotteet ovat keskeinen kenttä, jossa käsityksiä esimerkiksi seksuaalisuudesta, mieheydestä ja naiseudesta, maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä rakennetaan. Fiktio luo kuvitelmia, jotka luovat todellisuutta.

Rakkaudesta lajiin on myös fantasia irtiotosta. Se kuvaa ratsastusta lajina, kulttuurina ja elämäntapana. Kirjakaupan myyjä huomautti taannoin, että ratsastusaiheista kaunokirjallisuutta on tarjolla niukasti. Ratsastuksella on Suomessa ollut rasitteensa: toisaalta eliittilajin leima, toisaalta maine pikkutyttöjen puuhasteluna, aivan kuin siinä olisi lähtökohtaisesti jotain mitätöntä. Ehkä Rakkaudesta lajiin avaa myös toisenlaisia näkökulmia.

Fiktio haastaa ja lohduttaa, joskus myös tarjoaa pakopaikan. Samalla tavalla olen itse aina kokenut hevoset ja tallit.

Miten seuraan helpoimmin Hypnozoneblogia ?

Helpoin tapa seurata tämän blogin päivityksiä on kenties käydä painamassa seuraa-nappia blogin fb-sivulla, jolloin saat tiedon päivityksistä omaan fb-syötteeseesi: klikkaa tätä: FB Hypnozoneblogi!

Jos haluat saada tämän saitin postauksista RSS-syötteen, kätevintä voi olla käyttää jotain RSS-lukijaohjelmaa. Hyvä ilmainen on esimerkiksi Feedreader . Sen saa osoitteesta https://feedreader.com/

Saadaksesi tästä blogista 15 uusinta postausta aiheesta riippumatta, kopioi RSS-lukijaasi URL

https://hypnozone.org/feed/

Jos haluat tilata vain osan postauksista, kopioi RSS-lukijaasi joku tai jotkut seuraavista URL-osoitteista:

hypnozone-blogi (Erkki Kauhanen) https://hypnozone.org/category/hypnozone/feed/

vierailijoiden blogiesittelyt https://hypnozone.org/category/guestblogs/feed/

kirjailija kertoo omastaan https://hypnozone.org/category/omat/feed/

(marianne roivas rakkaudesta lajiin kirjavinkki hypnozoneblogi)