Hanna Brotherus Henkeni edestä

hanna brotherus henkeni edestä – Hesarissa pari päivää sitten julkaistu Maaria Ylikankaan arvostelu Hanna Brotheruksen uudesta romaanista on syystäkin herättänyt keskustelua. Kyse ei ollut kirjallisuuskritiikistä sanan terveessä merkityksessä vaan teurastuksesta.

On selvää, että jokainen ei pidä jokaisesta kirjasta, mutta kulttuurikriitikon jos kenen tulisi aina muistaa, että hyvyys ja huonous ovat sittenkin subjektiivisia käsityksiä. Vaikka pitäisi itseään kuinka kultivoituneena ja asiantuntevana kyldyyrihenkilönä, ei omaa käsitystään jostain yksittäisestä teoksesta voi pitää niin totena, että se oikeuttaa maan valtamediassa sellaiseen tekstiin, joka saattaa ratkaista koko kirjan myynnin ja sitä kautta kohtalon. Sillä sellainen vaikutus Hesarissa julkaistulla kritiikillä on. Monet ihmiset luottavat siihen enemmän kuin olisi perustetta.

Minä en ole lukenut Brotheruksen kirjaa ja tuskin koskaan luenkaan. Sen teemat eivät puhuttele minua. Mutta lukiessani Ylikankaan tekstiä, minua shokeerasi se, miten teksti ikään kuin vapisi peiteltyä raivoa. Sellainen tunneskaala kulttuurikritiikissä on patologista. On pakko kysyä, paistaako kriitikon sanoista läpi tiedostamaton tunnereaktio, joka kertoo, niin kuin laivanupotus- pelissä, että “osui ja upposi”. Se on valitettavaa – kirjailijalle. Kun kriitikon sievä sielu haavoittuu, kirjailija voi joutua maksamaan siitä suuren hinnan. Siksi ammattitaitoisen ja moraalisesti kypsän kulttuurikriitikon pitäisi, aina kun huomaa itsessään nousevan tappajanvaiston, ottaa askel taakse päin ja jättää teoksen arvioiminen muille. Toimituksen kannalta moraalinen ratkaisu olisi jättää julkisesti arvioimatta sellainen teos, josta sen kriitikot eivät osaa kirjoittaa asiallisesti. Hesarin painoiselta talolta se jo olisi kannanotto.

Nuorukaisena minä istuin jossain vaiheessa usein Helsingin Bulevardiassa, monesti samassa seurassa kuin Leo Lindsten, hiljainen istuja, joka nautti suurten kirjailijoiden seurasta. Lindsten sitten kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin, Istuja pitkän illan (1985). Luin kirjan ja pidin siitä. Se oli rujoudessaan ja selittelemättömässä rehellisyydessään omalla tavallaan kaunis. Sitten tulivat kirjailijoiden kritiikit. Monet “suuret kirjailijat”, joiden seurassa Lindsten oli iltoja istunut, kirjoittivat kirjasta pilkalliseen sävyyn. Ei ollut kuulemma ammattilaisen tekemä. Kritiikin alatyyli oli järkyttävä. Samoissa seuroissa istuneena minulle oli päivänselvää, että kirjailijat sen kautta purkivat omaa torjuttua ahdistustaan sen kuvan edessä, jonka Lindsten maalasi. Ja hiljaista miestä oli raukkojen helppo lyödä, koulukiusaajien syndrooma.

Minä kuvittelen, että Lindstenin teksti rassasi noiden kirjailijoiden psyykeä siksi, että tavallaan se ei puhunut vain kirjoittajastaan vaan näytti noiden porukoiden “kulttuurisen ja boheemin” elämäntavan valheellisuuden ja tyhjyyden. Osui ja upposi. Mutta väärä laiva upposi. Kritiikki vaikutti kirjan menestykseen ja ohjasi lukijoita pois siltä. Kuitenkin uskallan sanoa, että ei se ollut yhtään huonompi kuin noiden “suurten kirjailijoiden” monet teokset. Ei ehkä maailmankirjallisuutta, mutta moniko kirja lopultakaan on. En tiedä, miltä kirja maistuisi minusta nyt, 37 vuotta myöhemmin. Eivätkä tiedä monet muutkaan, sillä sitä on enää vaikea saada. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun Helmet -kirjastoissa on yhteensa vain 1 lainattava kappale.

Ylikangas valittaa Brotheruksen kirjan kielellisen ajattelun tasoa. Mitähän sekin ilmaus mahtaa tarkoittaa? Mitä muuta kuin kielellistä ajattelua kirjallisessa tekstissä voi olla? Jos jotain, niin ehkä juuri sitä alitajunnan kudosta, rivien välisiä tunnustuksia ja tunnustamattomuuksia, torjuntaa. Sitä pitääkin olla hyvässä tekstissä, nimittäin romaanissa. Ei kulttuurikritiikissä.

Ja ammattitaidotonta tai moraalisesti heikkoa kritiikkiä pitää voida kritisoida. Meiltä puuttuu genrenä kritiikin kritiikki, ja siksi medialla on tavallaan lupa julkaista kulttuurikritiikkinä paljon sellaistakin tekstiä, josta voi perustellusti kysyä, miksi se ylipäänsä julkaisee sen.

Kirjan hyvyys tai huonous on tietenkin ikuisuuskysymys – ja makuasia. Totuutta siitä ei ole. Kustantaja katsoo asiaa myynnin näkökulmasta. Kirja on hyvä jos se myy. Lukija katsoo asiaa useimmiten viihtymisensä näkökulmasta. Kirja on hyvä, jos se viihdytti minua. Joku taas pistää viihtymisen syrjään ja katsoo kirjaa sen muun annin näkökulmasta. Kirja on hyvä, jos siitä oppi jotain tai siitä sai uusia ajatuksia. Minulla on kotona yksi kirja, joka on hyvä, koska se on juuri sopivan kokoinen toimiakseen erään vaa’an alustana. Kirjoittajan kannalta kirja on hyvä, jos se toi mukavasti tuloja, antoi ihmisille jotain, sen tekemisen prosessi oli antoisa, jne…

Joskus kirja on hyvä juuri siksi, että se etoo, tuntuu pahalta, sorkkii alitajunnan niitä osia, jotka me olemme peittäneet itseltämme. Onko Brotheruksen kirja kenties näitä? Minä en tiedä.

Kriteerejä on monia ja ne voivat painottua eri tavoin. Ja sanot asiasta mitä tahansa, luultavasti on kansalaisia, jotka ovat juuri siitä asiasta tarkalleen päinvastaista mieltä. Kuka on oikeassa? Onko kirjallisuuskriitikon tehtävä tässä kriteerien moninaisuudessa edes yrittää esittää totuutta kirjan hyvyydestä tai huonoudesta? Jos ei ole, pitää muotoilla kritiikkinsä niin, että välttää sellaista vaikutelmaa että se tekee niin. Tässä suhteessa Maaria Ylikankaan kirjoittama kritiikki epäonnistui surkeasti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *